Olen tutkija, opettaja, oppikirjantekijä ja kirjoittaja. Olen työskennellyt elämänhistoriallisen kerronnan parissa vuodesta 1989.

Tutkimusteni kohteena ovat olleet 1920-luvulla Suomeen muuttaneet Karjalan pakolaiset. Olen haastatellut heitä Suomessa, Ruotsissa ja Vienassa ja kirjoittanut näiden haastattelujen pohjalta kaksi opinnäytettä, gradun ja lisensiaatintyön, ja useita artikkeleita. Väitöskirjani aiheena on  ”Sanat koetulle, Miten Karjalan pakolaiset kertoivat kokemastaan, etsivät paikkaansa ja tulivat kuulluiksi 1900-luvun Suomessa”.

Olen luennoinut ja ohjannut pienryhmiä elämänhistoriallisesta kerronnasta mm. Helsingin yliopistossa. Kansanopistojen lyhytkursseilla aiheena on ollut mm. omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. Palvelutalon Elävä historia –kurssilla keskustelimme koko talven ajan koetun historian tapahtumista.

Muita aiheitani ovat olleet vieraat uskonnot, suomalainen kansanusko, kulttuurien kohtaaminen, uskontotieteen perusteet ja siirtolais- ja pakolaistutkimus. Päätyönäni opetan katsomusaineita lukiossa. Opetustyössä olen kiinnostunut tutkivasta oppimisesta.

Olen tehnyt oppikirjoja yliopisto- ja lukio-opetuksen tarpeisiin. Kirja Lumen ja valon kansa, suomalainen kansanusko ilmestyi 1995 (WSOY) ja Uskonnon matkakirja, uskonnot tänään vuonna 2003 (Kirjapaja). Uskonnot maailmassa –teoksen uusin painos ilmestyi 2004 (WSOY).

Kirjoitan ja toimitan yksityisille ja yhteisöille kirjoja erilaisista aiheista. Tällä tavoin syntyi Muurahaiskylpyjä ja kultahoitoa –kirja (1992), jonka aiheena ovat reumaan liittyvät kertomukset. Tällä hetkellä on tekeillä teos isotätini ja hänen puolisonsa kirjeenvaihdosta talvisodan aikana.

Työtäni kantaa kiinnostus tarinoita kohtaan. Lähelläni on pienestä pitäen ollut monia hyviä kertojia. Uskon kertomisen eheyttävän elämää ja tuovan siihen tarkoitusta. Kertominen luo siltoja sukupolvien ja erilaisten ihmisten välille.

Voimakkaimmin omaan työhöni ovat vaikuttaneet erilaisten ihmisten tapaamiset usein raskailla mutta antoisilla haastattelumatkoilla. Ruotsissa tammikuussa 1996 tapasin monia Karjalan pakolaisia, joiden elämäntarina putosi kysyttäessä syliini kuin kypsä hedelmä. Kun elämässä on ollut monia menetyksiä, eikä lapsuuden maisemia enää ole, elävät elämän tärkeimmät kokemukset vain muistoissa. Ne muistot ihminen usein haluaa antaa jollekin ennen lähtöä. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut olla kuulijana.

"... Sellainen on minun elämäni, moniosainen ja sävyltään vaihteleva fresko, jonka salaiset merkitykset vain minä osaan tulkita ja joka kuuluu vain minulle. Ihmismieli valikoi, liioittelee, petkuttaa, tapahtumia haihtuu olemattomiin, henkilöitä unohtuu, ja lopulta jää vain mielen
olennainen matkareitti, harvat sielullisen oivalluksen hetket. Ei ole niinkään kiinnostavaa mitä kaikkea minulle tapahtui, vaan arvet jotka ovat minut merkinneet ja erottavat minut muista. Menneisyyteni ei ole kovinkaan tärkeä, en näe siinä järjestystä, selkeyttä, aikomuksia tai ennalta
viitoitettuja teitä, vaan haparoiden taitetun matkan, jossa ainoana oppaanani on ollut vaisto ja hallitsemattomat tapahtumat, jotka ovat suistaneet kohtaloni raiteiltaan. Laskelmia ei ole ollut, vain hyviä aikomuksia ja epämääräinen aavistus, että jokin korkeampi suunnitelma ohjaa askeleitani. Tähän mennessä en ole jakanut kenenkään kanssa menneisyyttäni, se on ollut perimmäinen puutarhani johon ei rohkeinkaan rakastaja ole saanut tunkeutua. Ota sinä se itsellesi, Paula, ehkä siitä on sinulle jotakin hyötyä sillä minusta tuntuu että omaa menneisyyttä sinulla ei enää ole, vaan se on hukkunut pitkään uneesi, eikä ilman muistoja voi elää."
(Isabel Allende: Paula) 

Tutkimuksen pohjalta julkaistut artikkelit ja opinnäytteet